Päivä 13

Helsinki 15.9.2008 klo.23:17

Viimeiset päivät ovat hieman hämärän peitossa. Sigven raportoimien tapahtumien johdosta kadotin itseni henkisesti Jäämeren uskomattoman kauniille rannoille. Myös osa sydämestäni jäi sinne, ikuisiksi ajoiksi. Se vaikutti sellaiselta paikalta johon olisi voinut jäädä olemaan, asumaan, hengittämään ja ennen kaikkea elämään. Ikävä kyllä tällä kertaa se ei vielä ollut mahdollista. Minun oli sittenkin palattava takaisin Muonioon.

Paluumatkalla pohdin monia asioita, aloin hiljalleen ymmärtää ihmisiä, jotka hakevat äärimmäisiä kokemuksia. Norjan nähtyäni eivät Muonion seudun maisemat herättäneet enää niin suuria tunteita. Olo oli sanalla sanoen tyhjä.

Nukuin rauhattoman yön ja pohdin seuraavana aamuna mitä tekisin. Tunsin edelleen pelkkää tyhjyyttä sisälläni, enkä keksinyt enää mitään paikkaa mihin mennä. Pakkasin auton jälleen kerran ja poistuin Lomamaja Pekosen hellästä huomasta.



En halunnut kuitenkaan ajaa samaa reittiä takaisin etelään, vaan ylitin kauniisti virtaavan Muonionjoen ja siirryin Ruotsin puolelle. Tiet olivat aluksi todella huonossa kunnossa, mutta etelään päin tultaessa niiden kunto parani huomattavasti ja oli jo mahdollista ajaa ruotsalaisten nopeusrajoitusten (110 km/h) mukaisesti. Maisemat olivat pääasiassa samanlaisia kuin Suomessakin, ainoastaan autot loistivat poissaolollaan. Koko matkalla Muoniosta Haaparantaan en joutunut ohittamaan yhtään raskaan liikenteen ajoneuvoa, mikä oli selkeä ero Suomeen verrattuna.

Lopulta saavuin siis jälleen kerran Haaparantaan ja tunsin ympyrän alkavan sulkeutua. Ylitin Tornionjoen ja saavuin kotimaahan jatkaakseni matkaa kohti Oulua. Ouluun päästyäni sain tuttuni ystävällisellä avustuksella yöpaikaksi kalustetun kerrostalohuoneiston. Oudot sattumat jatkuivat edelleen... Asunnon numero oli A 33, sama kuin edellisen asuntoni numero ja kun astuin sisään, minua odotti eteisen nurkassa kävelykeppi. Tänne oli hyvä jäädä hengähtämään ja lepäämään.

Vietin Oulussa lopulta 3 yötä matkan rasituksia pois nukkuen ja keräten energiaa viimeistä puristusta varten. Sunnuntaina lähdin jälleen matkaan, tällä kertaa suuntana Vaasa.

Matkalla pysähdyin Lohtajan Ohtakarissa, joka olikin kaunis taukopaikka. Länsirannikolle tyypilliseen tapaan hiekkarantaa oli täälläkin tarjolla lähes loputtomiin. Tien varrella, metsikössä, laidunsivat lampaat ja toivat mieleen lapsuusmuistoja Inkoon saaristosta.



Saavuin lopulta Vaasaan ja hostelliin majoituttuani selvitin Suomen pisimmän sillan, Raippaluodon sillan, sijainnin ja pakkasin kamerani autoon. Silta olikin todella upea näky pimenevässä syysillassa ja taas tuntui siltä, ettei tämäkään paikka kuulu siihen Suomeen, jonka ennen tunsin.



Aikani siltaa kuvailtuani ajoin takaisin hostelliin ja iltatoimien jälkeen nukahdin kylmään huoneeseeni.

Aamulla heräsin ja tarkistin huoneen lämpötilan: +18 C. Pakkasin jälleen tavarani autoon ja luovutin huoneen. En keksinyt enää mitään näkemisen arvoista paikkaa, joten aloitin matkan kohti kotia.

Pysähdyin viimeisen kerran tällä matkalla Toijalan ABC:lle - samassa paikassa tein 13 päivää sitten matkani ensimmäisen pysähdyksen. Paikka sai minut mietteliääksi. Poistuessani sisältä katsoin pöytään jossa olin ensimmäisenä päivänä ruokaillut, tietämättömänä tulevasta. Nyt tuossa samassa paikassa istui ruuan ääressä toinen mies. Mihinköhän hän oli menossa?



Edesmennyt Aki Sirkesalo lauloi aikanaan: "Toijalan takana ei ole paljon mitään". 2 viikkoa sitten olisin ollut valmis olemaan samaa mieltä Akin kanssa. Helsingistä katsoen Toijalakin oli kaukana, sen takana ei varmasti olisi mitään. Takaisin Helsinkiin saavuttuani olen täysin eri mieltä. Toijalan takana on varmasti jotain. Jotain näkemisen arvoista, jotain kokemisen arvoista, siellä saattaa olla jopa kaikki. Sen sijaan täällä "Toijalan edessä" ei ole mitään, ei ainakaan minulle. Mutta ehkä Aki lauloikin kappaletta Sisä-Suomen näkökulmasta, jolloin pääkaupunkiseutu olisi ollut Toijalan takana? Tai ehkä jokaiselle meistä, jossakin, on oma Toijala, jonka takana ei tiedä olevan mitään, ennen kuin sinne uskaltautuu lähtemään.

Itse lähdin matkalle ainoana tavoitteenani nähdä Pohjanmaan lakeudet ja suuret taivaat. Monien seikkailujen kautta löysin itseni lopulta Jäämeren rannalta. Matkan varrelle mahtui monta jokea, monta peltoa, monta metsää, monta autioitunutta taloa, monta kameran laukaisimen painallusta, monta tuskaista ja turhauttavaa hetkeä kyynärsauvojen kanssa, monta upeaa kokemusta ja ennenkaikkea monta hienoa ihmistä. Sain enemmän kuin uskalsin ikinä toivoa, enkä vaihtaisi hetkeäkään pois, siitäkin huolimatta, että pankkitilini on ankarasti miinuksella. Sillä nyt, 13 päivää ja 3542 kilometriä myöhemmin, voin ensimmäistä kertaa elämässäni sanoa kokeneeni jotakin todella mullistavaa.