Päivä 13

Helsinki 15.9.2008 klo.23:17

Viimeiset päivät ovat hieman hämärän peitossa. Sigven raportoimien tapahtumien johdosta kadotin itseni henkisesti Jäämeren uskomattoman kauniille rannoille. Myös osa sydämestäni jäi sinne, ikuisiksi ajoiksi. Se vaikutti sellaiselta paikalta johon olisi voinut jäädä olemaan, asumaan, hengittämään ja ennen kaikkea elämään. Ikävä kyllä tällä kertaa se ei vielä ollut mahdollista. Minun oli sittenkin palattava takaisin Muonioon.

Paluumatkalla pohdin monia asioita, aloin hiljalleen ymmärtää ihmisiä, jotka hakevat äärimmäisiä kokemuksia. Norjan nähtyäni eivät Muonion seudun maisemat herättäneet enää niin suuria tunteita. Olo oli sanalla sanoen tyhjä.

Nukuin rauhattoman yön ja pohdin seuraavana aamuna mitä tekisin. Tunsin edelleen pelkkää tyhjyyttä sisälläni, enkä keksinyt enää mitään paikkaa mihin mennä. Pakkasin auton jälleen kerran ja poistuin Lomamaja Pekosen hellästä huomasta.



En halunnut kuitenkaan ajaa samaa reittiä takaisin etelään, vaan ylitin kauniisti virtaavan Muonionjoen ja siirryin Ruotsin puolelle. Tiet olivat aluksi todella huonossa kunnossa, mutta etelään päin tultaessa niiden kunto parani huomattavasti ja oli jo mahdollista ajaa ruotsalaisten nopeusrajoitusten (110 km/h) mukaisesti. Maisemat olivat pääasiassa samanlaisia kuin Suomessakin, ainoastaan autot loistivat poissaolollaan. Koko matkalla Muoniosta Haaparantaan en joutunut ohittamaan yhtään raskaan liikenteen ajoneuvoa, mikä oli selkeä ero Suomeen verrattuna.

Lopulta saavuin siis jälleen kerran Haaparantaan ja tunsin ympyrän alkavan sulkeutua. Ylitin Tornionjoen ja saavuin kotimaahan jatkaakseni matkaa kohti Oulua. Ouluun päästyäni sain tuttuni ystävällisellä avustuksella yöpaikaksi kalustetun kerrostalohuoneiston. Oudot sattumat jatkuivat edelleen... Asunnon numero oli A 33, sama kuin edellisen asuntoni numero ja kun astuin sisään, minua odotti eteisen nurkassa kävelykeppi. Tänne oli hyvä jäädä hengähtämään ja lepäämään.

Vietin Oulussa lopulta 3 yötä matkan rasituksia pois nukkuen ja keräten energiaa viimeistä puristusta varten. Sunnuntaina lähdin jälleen matkaan, tällä kertaa suuntana Vaasa.

Matkalla pysähdyin Lohtajan Ohtakarissa, joka olikin kaunis taukopaikka. Länsirannikolle tyypilliseen tapaan hiekkarantaa oli täälläkin tarjolla lähes loputtomiin. Tien varrella, metsikössä, laidunsivat lampaat ja toivat mieleen lapsuusmuistoja Inkoon saaristosta.



Saavuin lopulta Vaasaan ja hostelliin majoituttuani selvitin Suomen pisimmän sillan, Raippaluodon sillan, sijainnin ja pakkasin kamerani autoon. Silta olikin todella upea näky pimenevässä syysillassa ja taas tuntui siltä, ettei tämäkään paikka kuulu siihen Suomeen, jonka ennen tunsin.



Aikani siltaa kuvailtuani ajoin takaisin hostelliin ja iltatoimien jälkeen nukahdin kylmään huoneeseeni.

Aamulla heräsin ja tarkistin huoneen lämpötilan: +18 C. Pakkasin jälleen tavarani autoon ja luovutin huoneen. En keksinyt enää mitään näkemisen arvoista paikkaa, joten aloitin matkan kohti kotia.

Pysähdyin viimeisen kerran tällä matkalla Toijalan ABC:lle - samassa paikassa tein 13 päivää sitten matkani ensimmäisen pysähdyksen. Paikka sai minut mietteliääksi. Poistuessani sisältä katsoin pöytään jossa olin ensimmäisenä päivänä ruokaillut, tietämättömänä tulevasta. Nyt tuossa samassa paikassa istui ruuan ääressä toinen mies. Mihinköhän hän oli menossa?



Edesmennyt Aki Sirkesalo lauloi aikanaan: "Toijalan takana ei ole paljon mitään". 2 viikkoa sitten olisin ollut valmis olemaan samaa mieltä Akin kanssa. Helsingistä katsoen Toijalakin oli kaukana, sen takana ei varmasti olisi mitään. Takaisin Helsinkiin saavuttuani olen täysin eri mieltä. Toijalan takana on varmasti jotain. Jotain näkemisen arvoista, jotain kokemisen arvoista, siellä saattaa olla jopa kaikki. Sen sijaan täällä "Toijalan edessä" ei ole mitään, ei ainakaan minulle. Mutta ehkä Aki lauloikin kappaletta Sisä-Suomen näkökulmasta, jolloin pääkaupunkiseutu olisi ollut Toijalan takana? Tai ehkä jokaiselle meistä, jossakin, on oma Toijala, jonka takana ei tiedä olevan mitään, ennen kuin sinne uskaltautuu lähtemään.

Itse lähdin matkalle ainoana tavoitteenani nähdä Pohjanmaan lakeudet ja suuret taivaat. Monien seikkailujen kautta löysin itseni lopulta Jäämeren rannalta. Matkan varrelle mahtui monta jokea, monta peltoa, monta metsää, monta autioitunutta taloa, monta kameran laukaisimen painallusta, monta tuskaista ja turhauttavaa hetkeä kyynärsauvojen kanssa, monta upeaa kokemusta ja ennenkaikkea monta hienoa ihmistä. Sain enemmän kuin uskalsin ikinä toivoa, enkä vaihtaisi hetkeäkään pois, siitäkin huolimatta, että pankkitilini on ankarasti miinuksella. Sillä nyt, 13 päivää ja 3542 kilometriä myöhemmin, voin ensimmäistä kertaa elämässäni sanoa kokeneeni jotakin todella mullistavaa.

Päivä 8

Muonio 10.9.2008 klo.21:23

Iltaa rakkaat lukijat. Tämän päivän raportin kirjoitan poikkeuksellisesti minä, Sigve Guttorm. Miksi? Se selviää kun luet eteenpäin.

Sauvakävelijä heräsi jälleen Muoniossa. Siitä on tullut hänelle toinen koti. Tänään hän kuitenkin poistui jo aamulla kohti Suomi-neidon Käsivartta, edelleen kohti Kilpisjärveä ja löysi itsensä lopulta Jäämeren rannalta.

Hänen matka alkoi seitsemältä aamulla ja ensimmäiset kuvat hän otti kahdeksan aikoihin. Tällöin oli Käsivarressa lämpötila -2,5C ja kasvillisuuden peitti ohut kuura.



Ilmassa oli myös runsaasti sumua, joka sai Sauvakävelijän virittymään mystiseen tunnelmaan.



Viimein Kilpisjärvelle saavuttuaan Sauvakävelijä tutkaili Saanan profiilia mahdollisen valloituksen kannalta. Tasalakinen nyppylä oli kuitenkin liian haasteettoman näköinen, joten hän jatkoi matkaa kohti Norjaa.



Norjan puolelle siirryttyään maisemat muuttuivat hetki hetkeltä karummiksi ja kauniimmiksi.



Viimein sauvakävelijä saavutti Kilpisjärven ja Skibotnin välissä olevan vesiputouksen, Rovijokfossenin. Matka yläjuoksulta alas jokilaaksoon ei ollut pitkä, mutta polku oli kapea, kivinen, kurainen ja märkä. Sauvakävelijä oli osannut odottaa tätä ja oli pakannut matkaan pitkävartiset vaelluskengät, jotka tukisivat nilkkoja paremmin kuin kävelykäyttöön suunnitellut lenkkarit. Hän vilkuili polkua halveksivasti ja päätti jättää vaelluskengät auton takakonttiin, tämän polun hän laskeutuisi lenkkareilla ja kyynärsauvoilla.



Jokilaaksoon laskeutuminen kesti lopulta noin 19 minuuttia ja muutaman kerran Sauvakävelijä oli lähellä nopeuttaa laskeutumista, hakiessaan Jan Boklövin tunnetuksi tuomaa V-tyylin hyppyasentoa, isoimpien askelmien kohdalla. Lopulta hän kuitenkin selvisi ehjin nahoin alas ja näky oli palkitseva.



Ylösnousu tapahtuikin sitten ripeästi ja aikaa kului vain 13 minuuttia. Sauvakävelijän vaikeusteikolla tämä polku sai arvosanan 4. Tämän rinnalla Saanan valloitus olisi verrattavissa hieman normaalia nopeatempoisempaan kävelylenkkiin Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla.

Autolle päästyään hän vaihtoi muutaman kirosanan itsensä (?) kanssa, liittyen vaelluskenkiin ja jatkoi matkaa kohti Skibotnia ja Jäämerta.

Vihdoin Jäämeren rannalle saavuttuaan Sauvakävelijän mieli tyhjeni yhdessä hetkessä. 8:n päivän matkanteko oli palkittu. Maisemat olivat henkeäsalpaavat.



Kirkkaan turkoosissa Jäämeressä uiskenteli meduusojen joukossa pyöriäisiä, laakson reunalla kaarteli merikotka, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja Sauvakävelijän täytti lopullinen tyhjyys.



Tien vierestä löytyi vielä upea pieni vesiputous.



Sauvakävelijä alkoi mumista outoa mantraa, joka ei ollut Suomea, Norjaa, Ruotsia, eikä Saamea. Mantrassa toistuivat sanat "Holga", "uhri" ja "kivikko". Seuraavat tapahtumat ovat hieman hämärän peitossa, sillä tapauksen ainoa silminnäkijä Aslak Tummel kärsii akuutista muistinmenetyksestä, eikä ole tarkasti pystynyt kuvailemaan Jäämeren rantakivikon tapahtumia.

Aslakin mukaan Sauvakävelijä oli laittanut jonkin mustan muovisen esineen kivikkoon, polvistunut sen eteen ja alkanut puhumaan kielillä. Aslakin seuraava muistikuva on, kun hän istuu Skibotnin poliisiasemalla selvittämässä, miksi oli pysäyttänyt Muonioon matkalla olleen linja-auton ja mitä hän oli antanut bussin kuljettalle toimitettavaksi.

Itse tulin tapahtumista tietoiseksi, kun kyseinen linja-autonkuljettaja otti minuun yhteyttä saavuttuaan muonioon. Hän ojensi minulle poronnahkaan käärityn kameran muistikortin ja tarkempien tutkimuksien jälkeen muistikortilta löytyi Mr.P:n kirjoittama matkakertomus tästä päivästä sekä nämä kaksi kuvaa.





Otin välittömästi yhteyttä Skibotnin poliisiin ja he kävivät haravoimassa lähirannat, löytämättä kuitenkaan sen enempää tuota mustaa laatikkoa, kuin Mr.P:täkään. Mitä Jäämeren rannalla oikein tapahtui? Miksi Aslak Tummel ei muista tapahtumista mitään? Missä Mr.P. majailee?

Nämä kaikki ovat kysymyksiä, joihin ei toistaseksi ole kenelläkään vastausta. Jos sinulla, hyvä lukija, on jotakin tietoa tapahtuneesta tai tiedät jomman kumman kuvassa olevan olinpaikan, pyydän ottamaan välittömästi yhteyttä minuun.

Terveisin,
Sigve Guttorm
Muonio
Finland

Päivä 7

Sauvakävelijä taisi rakastua tänään. Muonio ja sen maisemat veivät hänen sydämensä, eikä hän kyennyt poistumaan lähialueita pidemmälle.





Lähialueilta löytyy onneksi paljon mielenkiintoista nähtävää. Keimiönniemen vanhat kalapirtit ovat yksi niistä. Pirtit ovat edelleen kalastajien käytössä. Pirttien ruohottuneet katot tuovat mukavan lisämausteen muutenkin kauniisiin rakennuksiin.



Keimiönniemi sijaitsee Jerisjärven rannalla, joka tänään oli peilityyni.



Kuvailu ja kevyt patikointi alkoi siinä määrin hiukoa, että Sauvakävelijä siirtyi Hotelli Pallakseen nauttimaan maukkaan poronkäristyksen, puolukoiden, suolakurkkujen ja perunamuusin kera.

Hotelli Pallaksen pihalla vietettiin Pallaspäiviä ja sieltä lähteviä kävelyreittejä kiersi useita turisteja.



Sauvakävelijää eivät moiset opastetut kävelyreitit kiinnosta. Hän sauvoo yksin sinne minne muut eivät uskaltaudu, sinne missä turistit kirkuvat pelosta ja luonto on armoton.



Sinne, missä silmänkantamattomiin on pelkkää erämaata. Ei nuotiopaikkoja, ei valmiita laavuja, vain Sauvakävelijä, suo ja pohjolan julman kaunis olemus.



Suo toisensa jälkeen hän jatkaa kulkuaan, rohkeasti kohti uusia seikkailuja...kunnes luovuttaa ensimmäisen kymmenen metrin jälkeen todettuaan kuinka tehokkaasti kyynärsauva uppoaakaan vetiseen suohon.

Illalla Sauvakävelijä rentoutuu Jerisjoen rannalla ruokkimalla mäkäräisiä ja kalastamalla yhden ahvenen.

Päivä 6

8.9.2008 klo. 20:57 Muonio (Lat: N 67º 57' 28.60" Long: E 23º 40' 38.82")

Aamulla heräilin Tornion Matkakodista ja söin maittavan aamiaisen. Olo oli rento ja odottavainen. Tänään matka jatkuisi kohti pohjoista. Aamujumpan kautta suihkuun ja laukut autoon, ties kuinka monetta kertaa.



Koska olin kivenheiton päässä rakkaasta naapurimaastamme, oli siellä käytävä. Haaparantaan pääsee Torniosta ilman mitään rajamuodollisuuksia, edes rajanvalvontakoppeja ei näkynyt missään tien varrella. Myös tavara liikkuu vapaasti Suomesta Ruotsiin.



Haaparannassa ostin Keravalaiselle muutaman purkin nuuskaa ja muutaman Cloettan erikoisemman suklaapatukan. Suklaat maistuivat hyviltä, nuuskaan en koskenut. Melko perinteinen reissu siis. Laivaterminaalin sijaan kuvasin linja-autoaseman.



Haaparannasta palasin takaisin Suomeen ja jatkoin matkaani Tornion keskustasta kohti pohjoista. Lyhyehkön ajomatkan jälkeen saavuin Kukkolankoskelle. Kukkolankoski on tunnettu varrassiioistaan ja täällä siikaa pyydetään 2000-luvullakin samoin konstein kuin asutuksen tänne levittäytyessä 1200-luvulla. Pyyntitapaa kutsutaan lippoamiseksi ja käytännössä se on kutupaikoille nousevan siian haavimista pitkävartisella haavilla niistä kosken paikoista, joissa siika levähtää. Lippoaminen tapahtuu kosken reunoille rakennetuilta laitureilta. Joskus vanha konsti todellakin on parempi kuin pussillinen uusia.



Kukkolankoskelta matka jatkui rajajokea myötäillen ja viimein saavuin tämän kyltin kohdalle.



Napapiiri...jo pelkkä sana herättää voimakkaita tunteita. Olin saapunut äärimmäiseen pohjolaan.

Matka jatkui edelleen ja hiljalleen puissa alkoi näkyä yhä enemmän ruskan merkkejä. Maasto alkoi muuttua karummaksi ja yhä useammin metsää pilkkoivat väriloistoaan päälle pukevat suomaisemat. Porojakin alkoi näkyä tien varsilla ja tiellä. Onneksi ne olivat tapansa mukaan rauhallisia, eivätkä ryntäilleet suinpäin auton eteen. Tämä lauma oli hieman turhankin rauhallinen.



Poroille ei ihmisen maalaama ohituskielto merkitse mitään. Liian useassa kolkassa luonto elää ihmisen armoilla, mutta Lapissa asiat ovat onneksi toisin. Ihminen on sopeutunut elämään sopusoinnussa luonnon kanssa ja luonnon ehdoilla. Miksi näin ei voisi olla muuallakin?

Noin neljän tunnin ja hieman alle kolmensadan kilometrin jälkeen saavuin Muonioon, jossa majoituin mukavantuntuiseen pieneen lomakylään. Kahden hengen huone omalla wc:llä, suihkulla ja keittomahdollisuuksilla kustantaa 35 euroa yöltä. Hinta on kohtuullinen, varsinkin kun ottaa huomioon sijainnin aivan kaupungin keskustan vieressä ja upeiden maisemien keskellä.



Täällä saatan viettää toisenkin yön, sillä lähiympäristöstä löytyy paljon kuvauskohteita, joihin täältä on hyvä tehdä pistoretkiä. Mutta matkan periaatteiden mukaisesti Sauvakävelijä ei tee suunnitelmia ja päätöksiä tätä päivää pidemmälle. Tuleva yö ja sitä seuraava aamu kyllä tuovat vastauksen tullessaan. Vasta luopuessaan täysin suunnitelmallisuudesta voi löytää todellisen vapauden. Sauvakävelijä on sen löytänyt ja elää nyt onnellisena Lapin luonnon keskellä.

Päivä 5

Matka on jatkunut kohti pohjoista ja tällä hetkellä majapaikkana on matkakoti Torniossa. Mutta ensin takaisin eiliseen...

Oulun Kauppatorilla oli melkoinen ruuhka lauantain kunniaksi, mutta löysin onneksi maksuttoman parkkipaikan hieman pidemmältä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, joten kävely oli oikein miellyttävää.

Matkan varrelta löytyivät nämäkin talot, joiden portit ovat pieni- ja keskituloisilta ikiajoiksi suljetut.



Kauppatorin rannasta löytyy komea kuunarivanhus...



...ja kuunarin kupeessa minulle tarinoi hyvähampainen vanha mies.

Ihmetteli kovasti "Mikä helevetti se tämä laiva on?" ja kertoi huijaamalla rikastuneista rahamiehistä. Rehellinen työntekijä ei täällä rikastu, ei edes Pirjo, vaikka Pirjo on kaupungin paras alallaan. Ministerin palkoille on Pirjo päässyt, mutta ei silti rikastu. Totesin, että maailma ei ole oikeudenmukainen paikka ja toivottelin vanhukselle hyvät jatkot, mutta hän oli kääntynyt jo seuraavien ohikulkijoiden puoleen. Käännyin itsekin ja jatkoin matkaani. Taustalla raikuva "Mikä helevetti se tämä laiva on?" saatteli minut kahvilaan.

Kahvilassa istahdin munkkirinkiläni ja kahvikupposeni kanssa samaan pöytään vanhan rouvan kanssa. Rouva huomasi kamerani ja kertoi kuinka hienoa on, että valokuvaus tunnustetaan nykyään taiteenlajiksi. Kerroin olevani samaa mieltä, samalla kun irrottelin teippejä Holgasta ja asettelin hellästi sisälle uuden rullan. Hän oli jälleen valmis vastaanottamaan näkyjäni.

Päästyäni takaisin autolle, lähdin ajamaan pitkästä aikaa kohti etelää, mutta vain siksi, että lautta Hailuotoon kulkee Oulunsalosta, joka on Oulun eteläpuolella. Lauttarannassa oli aikaa nousta autosta ulos ja katsella ympärilleen. Maisemaa hallitsivat tuulivoimalat, joita oli lauttarannassa 4 kpl.



Hailuodossa ajellessa aloin miettimään saaren asukkaiden erilaista elämäntapaa. Lauttoja kulkee pääasiassa tunnin välein, ruuhka-aikaan puolen tunnin. Tämä näkyy myös tien päällä. Paikalliset ajavat teillään varsin kovaa, koska poliisikin saapuu saareen lautalla. Kun poliisia ei saarella ole, ei siellä ole lakejakaan. Ehkä juuri tästä syystä Hailuodon asukkaat eivät ole katsoneet tarpeelliseksi maalata keskiviivoja teihinsä. Täällä ei kieltoja katsota hyvällä. Elämä on vapaata ja sellaisena se aikoo myös pysyä.

Saaren kärjestä löytyy Marjaniemen vanha kalastajakylä, jossa kalastus on tänäkin päivänä voimissaan. Tällaisissa merellisissä paikoissa on aivan omanlaisensa tunnelma, jota ei voi jäljitellä sisämaassa edes suurten järvien äärellä. Näitä laivoja kuljettavat miehet, joille meri on elinkeino, koti ja vapaus.



Hailuodossa erilaisia majoitusvaihtoehtoja oli tarjolla, mutta tunnelmaan päästäkseni valitsin mökin. Hintaa mökillä oli 49€, sillä tässä mökissä oli oma sauna. Saunominen ja ennen kaikkea saunan lämmittäminen ovat lähellä sydäntäni. Itse kokatun, joskin hieman mauttoman, aterian jälkeen sauna oli makoisa jälkiruoka, jonka jälkeen uni maistui.

Tänä aamuna Hailuodossa herättiin auringonpaisteeseen ja täysin tyyneen mereen. Myös mieli oli tyyni ja tyytyväinen, sillä mökin seinällä komeili valokuva mökistä ja valokuvan alareunassa oli päiväys 7.9.2004. Tänään on siis kuvan ottamisen vuosipäivä ja koska tänään on myös Sauvakävelijän vuosipäivä, ymmärsin jälleen kerran tämän olevan merkki siitä, että matkan suunta on oikea.

Matkalla Hailuodon lauttarantaan pysähdyin ihmettelemään sitä intoa, jolla maaseudulla suhtaudutaan bussipysäkkeihin. Lähes kaikkialla matkan varrella näkemäni bussipysäkit ovat olleet taideteoksia. Tällaista intoa soisi näkevän myös pääkaupunkiseudulla, jossa pysäkit ovat valitettavan usein tylsän näköisiä muovikoppeja.



Rantauduttuani jälleen mantereelle suuntasin taas kohti pohjoista. Saapuminen poronhoitoalueelle ja Lappiin on aina yhtä tunteita herättävä kokemus, niin tälläkin kertaa. Jälleen kerran olen suurien erämaiden ja komeina virtaavien lohijokien äärellä. Siellä jossain, missä vuosisatoja sitten suuret miehet seikkailivat vailla päämäärää.

Päivä 4

Aamu Oulussa on alkanut hyvissä merkeissä. Hotelli Apollon aamiainen oli oikein maittava, joskin huomioni kiinnittyi epämääräisiin punaisiin palloihin leikkelepöydässä. Lähempi tarkastelu osoitti pallojen olevan retiisejä. Viimeksi söin sellaisen pikkupoikana Lohjalla. Sitten oksensin. Sen jälkeen en ole palloihin koskenut.

Eilinen ilta vierähti kaupungilla kävellessä. Tein merkittävän huomion paikallisesta heimosta, heidän joukossaan on äärimmäisen vähän ylipainoisia yksilöitä. Mietin mistä se voisi johtua, mutta syyn löysin nopeasti. Tästä kaupungista on h e l v e t i n vaikea löytää baaria! Ainakin minun oli. Pizza- ja kebab-paikkoja oli joka nurkan takana, mutta rehellistä anniskeluravintolaa sai metsästää pidempään. Viimein löysin varsin osuvasti nimetyn baarin: Paska Kaupunni. Ymmärsin jonkun suuremman johdattaneen minut sinne. Luonnollisesti baarista sai lempioluttani, eli Newcastle Brown Alea.

Illan mittaan löysin sitten muitakin anniskeluravintoloita ja kehitin itselleni lievän humalatilan. Hemingwayn terassilla istuessa tuntui kuin olisi tullut ulkomaille. Aurinko oli laskenut ajat sitten, mutta ulkona oli silti lämmintä. Terassilla istui myös itse Herra Hemingway, tällä kertaa tosin nahkalippis päässä.

Tunnin kuluttua luovutan huoneen avaimen ja jatkan kohti uusia seikkailuja, kohti Hailuotoa, mutta sitä ennen saatan käydä torilla, koska onhan lauantai, toripäivä. Otan Holgan esiin, lauon rullan loppuun ja istahdan torikahvilaan nauttimaan auringonpaisteesta, samalla kun hiljalleen latailen Holgaan uutta rullaa ja aloitan henkisen puhdistaumisprosessin teippirullan kera.

Päivä 3

Oulu 5.9.2008 klo.17:03

Viime yönä nukuin jotenkin nihkeästi. Kalajoen perusmökin vuodesohva ei ollut kovin mukava nukkumapaikka. Siitä huolimatta lähdin iloisin mielin uuteen päivään. Mökin luovutuksen jälkeen ajelin lähiympäristön rantoja pitkin ja ihastelin uskomattomia maisemia. Tämäkään maisema ei tuntunut kuuluvan Suomeen.



Upeat hiekkarannat, eikä muita turisteja näköpiirissä. Tällainen maailman pitäisi ollakin. Täällä astellessa tuli jostain syystä mieleen Mark Knopflerin kaunis kappale 'Sailing To Philadelphia', jossa hän laulaa:

It was my fate from birth
To make my mark upon the earth...

Tällaisen merkin minä jätin maan pinnalle...



Särkkien jälkeen lähdin hiljalleen kohti pohjoista, mutta pysähdyin melkein samantien Kalajoen keskustaan ihailemaan virtaavaa jokea. Nämä pohjoisen joet ovat jotain aivan muuta kuin kotoinen Keravan- ja Vantaanjoki.



Hieman ennen Kempelettä alkoivat synkät pilvet kasautua taivaalle ja hetken kuluttua alkoikin rankkasade.



Selvisin kuitenkin Ouluun ja nyt makoilen Hotelli Apollon pehmeässä sängyssä. Tähän voisi melkein nukahtaa...

Päivä 2

Terveiset Kalajoen Hiekkasärkiltä! Saavuin tänne tänä iltana puoli yhdeksän kieppeillä ja nappasin C-kategorian mökin, hinta 58€/yö. C-kategoria tarkoittaa siis sitä, että mökistä löytyy sähköjen lisäksi myös oma vessa, mutta ei omaa suihkua. D-kategorian mökki olisi ollut 10€ halvempi, mutta siinä olisi joutunut kuseskelemaan keittonurkkauksen lavuaariin.

Aamu alkoi maukkaalla aamupalalla Perhehotelli Nurmelassa ja sen jälkeen tutustuin hieman enemmän Seinäjokeen. Jo eilen olin saanut sen käsityksen, että Pohjanmaalla uskonto on tärkeässä asemassa. Tänään kun olin matkalla kuvaamaan Lakeuden Ristiä, ajoin omituisen grillin ohi. Herra siunatkoon ja varjelkoon nämä makkaraperunat.



Lakeuden Ristin juurella autossa istuessani, Holgaa teippaillessani ja Rauli Baddingin laulaessa taustalla, tunsin olevani oikealla tiellä.



Tästä innostuneena kävin vielä katsastamassa paikallisen Mallaskosken Panimon, joka on saanut nimensä vieressä virtaavan Mallaskosken mukaan. Panimoravintola oli ikävä kyllä suljettu.



Seinäjoelta matka jatkui, tai itse asiassa ei jatkunut, sillä otin hieman takapakkia Ilmajoen suuntaan ja kävin ajamassa läpi Lakeuden Luontopolun. Luontopolku on hiekkatie, joka kulkee läpi loputtomien peltoaukeiden. Tämä oli juuri SE maisema, jonka halusin nähdä.



Tarkoitus oli nyt suunnata kohti rannikkoa, mutta päätin kuitenkin käydä katsastamassa Lapuan, koska omassa päässäni Pohjanmaa tuo mieleen nimenomaan Lapuan.

Hieman Seinäjoen pohjoispuolella huomasin kyltin "Traktorimuseo" ja pakkohan sinne oli mennä! Pihaan ajaessani huomasin, että kyseessä oli Etelä-Pohjanmaan Traktorimuseo ja tietysti minun tuurillani ovessa oli lappu "Auki sopimuksen mukaan!". Pihalla oli kuitenkin muutama traktori, joten kaivoin kameran esiin ja nappasin muutaman kuvan. Ei aikaakaan kun hallin ovesta pelmahti esiin vanhempi herra ja hän oli tietenkin Matti Jaskari, Traktorimuseon omistaja, ylläpitäjä, puuhamies ja kaikkea siltä väliltä. Turisin aikani Matin kanssa ja näpsin lisää kuvia. Mukava mies, lupasin joskus mennä takaisin ja tuoda kavereitakin mukana. Vapaaehtoiset ilmoittautukaa!



Lapualle saavuttuani ajattelin käydä ABC:llä syömässä lounasta, mutta päätin kuitenkin ajaa kaupungin keskustan läpi ensiksi ja katsoa vastaako Lapua kuvitelmiani. Eipä vastannut. Melko sekasotkuisen oloinen kaupunki rakennustyyliltään ja kaipaamani pohjalaistalot loistivat poissaolollaan. Nuorisotalossa oli sentään jotakin hohtoa.



Hieman pettyneenä Lapuaan kävin ABC:llä syömässä hernekeittolounaan ja kun astelin sieltä ulos kohti autoani, näin omituisen hahmon S-Marketin edessä. Tuo hahmo näytti vielä pitävän kädessään omituisesti Holgaa muistuttavaa kameraa...ja perkele!!! Sehän olikin Holgarocks ry:n jäsentoverini, jonka tiesin kyllä asuvan jossakin Pohjanmaalla, mutta melkoinen yhteensattuma tämä kyllä oli! Ystävällisesti hän kutsui minut kylään ja hänen autollaan kiersimme Lapuan lakeudet, jotka erosivat Ilmajoen lakeuksista ainakin latojen määrässä - Lapualla niitä oli enemmän. Upeita maisemia nämäkin ja kierroksen varrella pettymykseni Lapuasta muuttui tyytyväisyyden tunteeksi. Täällä oli sittenkin Pohjalaistaloja ja perinteistä talonpoikaiselämää. Hämmästyttävintä kierroksessa oli käynti Simpsiön vuoren laella. Sieltä näki kaksi eri maailmaa. Pohjoisessa olivat Pohjanmaalle sopivat suuret lakeudet, mutta lounaan suunnassa oli silmänkantamattomiin pelkää metsää!!! Käsittämätöntä! Kierroksen jälkeen sain evääksi runsaasti elämänohjeita ja makoisia omenoita. Suuri kiitos ja kumarrus Lapuan herrasmiehelle!

Lapualta matka jatkui kohti Kalajokea, jonne siis saavuin puoli yhdeksältä. Ostin kaupasta reissun ensimmäiset oluet, jotka ajattelin nyt nautiskella, samalla kun tapailen ukulelella Tiikerihaita, Kulkurin Iltatähteä ja muita vanhoja klassikoita. Elämä tuntuu pitkästä aikaa makoisalta.

Päivä 1

3.9.2008 klo.19:37

Matka kohti tuntematonta starttasi tänään Helsingistä. Päätin jo aiemmin, että Pohjanmaa on nähtävä ja ikuistettava filmille. Ajelin Helsingistä Tampereelle ja Tampereelta kohti Seinäjokea. Koko matkan satoi vettä, välillä todella rankastikin. Mutta vesisadekaan ei lannistanut Sauvakävelijää. Suomalaiset iskelmät soivat autossa ja matka taittui.

Matkan varrella katselin sopivan näköisiä yöpymispaikkoja, mutta yhtäkkiä olinkin jo Seinäjoella. Pettymyksekseni paikallinen leirintäalue olikin sulkenut porttinsa 31.8. eikä iltakuudelta enää mökkien hankkiminenkaan onnistunut. Käväisin kysymässä Hotelli Stuertista huoneen hintaa ja siellä hinta olisi ollut 85 euroa/yö - liian kallista. Keskustasta löytyi mukava pieni hotelli, Perhehotelli Nurmela.



Huone yhdelle aamiaisella: 50 euroa/yö. Vessa ja suihku ovat käytävällä, noin kolmen metrin päässä. Saunakin olisi ollut alakerrassa lämpimänä, mutta jätin tänään väliin.

Kävin paikallisessa KKK-supermarketissa ostamassa hieman syötävää ja heti sisään astuessani huomasin, että Seinäjoella on kaikki toisin. Kärryt eivät olleet siistissä jonossa toistensa perässä, vaan niitä lojui ympäriinsä, heitteillejätettyinä. Paikalliselle tyylille uskollisena jätin itsekin kärryni heitteille.

Päivän paras hetki koitti ehdottomasti täällä Seinäjoen keskustassa, kun havaitsin heti ensimmäisenä päivänä olevani oikealla tiellä:




Tästä on hyvä jatkaa huomenna kohti suuria lakeuksia.